Jonkin on muututtava minussa.

Ehdinkin jo kokonaan unohtaa tämän blogini olemassa olon.
Kaiken kiireen keskellä ei kirjoittaminen olisi kyllä luonnistunutkaan.

Nyt kun tuota ikää on alkanut kertyä, olen päätynyt sen karun tosiasian äärelle, että näillä elintavoilla
en tule näkemään lasteni aikuisuutta. Puhumattakaan mahdollisista lapsenlapsista, kun niiden aika koittaa.
Kieltämättä myös oma olotila on ollut todella surkea jo pitkään. Olen 36, tupakoiva, ei erityisemmin liikkuva nainen ja lisäksi kolmen murkkuikäisen äiti. En ole ylipainoinen, mutta hyvää vauhtia menossa kohti sitä.
Peilistä katsoo useina aamuina jokin väsähtänyt eukko jota en tunnista.

Huomaan yhä useammin miettiväni, että miten tässä näin kävi?

Aika vain kului kuin siivillä ja nyt alkaa 40 lähennellä...
Olen hukannut monta vuotta välistä, mutta mihin?

Toisaalta en kuitenkaan kadu elämääni, se on antanut minulle niin paljon. Jos saisin mahdollisuuden palata menneeseen ja muuttaa jotakin, en lähtisi sitä tekemään. Sillä tällä hetkellä olen juuri siellä ja siinä tilanteessa missä minun pitääkin olla. Muuttamalla mennyttä muuttaisin myös tätä päivää ja päätyisin todennäköisesti täysin eri reitille. Tapaisin aivan eri ihmiset ja menettäisin kaikki minulle nyt niin rakkaat.
Mutta eletty elämä näkyy kyllä naamasta ja kropasta. Olisin todella onnellinen jos jonakin kauniina aamuna peilistä ei katso takaisin väsähtänyt korppikotka jonka silmänaluset ovat mustemmat kuin eben puu.

Peli ei kuitenkaan ole vielä menetetty.
Mieli on mikä on mutta vartaloaan voi vielä muokata.
Tosin vartalonkin suhteen ne suurimmat esteet ja kompastuskivet löytyvät juuri sieltä, korvien välistä.

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että tupakointi olisi pitänyt jättää aloittamatta. Siitä päivästa kun vedin ensimmäisen röökin ylä-asteella on nyt jo yli 20 vuotta. Huhuhuh.... En todellakaan uskaltaudu laskemaan paljonko rahaa on palanut taivaan tuuliin tuona aikana. Sillä hankkisin vain elämäni ensimmäisen sydänkohtauksen. Sellaisten laskureiden olemassa olo pitäisi kieltää, sillä mikään ei masenna kuin se tieto että olet poltellut omakotitalon hinnan savukkeiden muodossa. Ja masentuneena vedät sitten kahta kovemmin sitä röökiä... Tadaa ja kierre on valmis.
Olen toki yrittänyt lopettaa useampaankin kertaan... Niin Nicoretet kuin muutkin korvaushoito tuotteet ovat tulleet tutuksi, mutta tapa istuu kyllä perhanan tiukassa.

No päädyin lopulta turhautuneena pyytämään työterveyslääkäriltä Champix kuurin ja se on tarkoitus aloittaa tämän viikon perjantaina.
Eli siitä lähdetään, että reippaasti yli puolet elämästäni vienyt pahe lähtee tästä naisesta ensimmäisenä.

Ei näillä keuhkoilla mihinkään juoksulenkillekkään voi suoraa ampaista. ;)

Pyrin pitämään blogin ajan tasalla siitä kuinka kuuri toimii ja miten se vaikuttaa muuten, kuin tupakointiin. Eli jos asia kiinnostaa niin tulehan uudelleen käymään.

Aion ottaa asiat kuten alla olevan kuvan etana, hitaasti ja rauhallisesti. Muutos kerrallaan.

Raivotar liikenteessä

Satuinpa katsomaan jokin aika sitten ohjelmaa jossa käsiteltiin liikenteessä esiintyvää agressiivisuutta. Englanninkielinen termi road rage taitaa olla osuvin ilmaisu tälle raivolle. Itse en ainakaan Suomen kielestä löydä vastaavaa ja yhtä osuvaa sanaa... No, pointtina on se että ohjelmaa katsoessani huomasin tunnistavani tämän raivon itsestäni. Tosin minulla tämä toiminta rajoittuu niihin hetkiin kun olen yksin autolla liikenteessä.. Onneksi.

Edellä liian hitaasti ajavalle kanssa autoilijalle kiroileminen, liikennevaloille, jalankulkijoille, säälle, bemareille, nopeusrajoituksille, liikenneympyröille, vilkkua säästeleville kuskeille, busseille ja ties mille muulle äksyileminen ratin takana, on ainakin minulle arkipäivää. Jostain syystä takapuskurissa kiinni roikkuva ökyluokan Bmw saa esiin sen pahimman raivottaren minussa. En ole havainnut samaa efektiä muiden automerkkien kohdalla... Eikä sen biimerin kuski nykyään enää ole automaattisesti se keski-iän ylittänyt mies vaan usein ratin takana on nainen. Eilen takapuskurissa roikkui tällainen:

Ja takapuskurissa roikkumisella tarkoitan sitä ettet näe takana tulevan ajovaloja taustapeilistä ja autojen väliin saisi ehkä tuurilla mahtumaan iltalehden... Pystyin myös harvinaisen selvästi näkemään taustapeilistäni kuljettajan, max 25v vetyperoksidiblondin kännykkä korvalla ja nenä kiinni tuulilasissa.
Hetken aikaa mietin miltä mahtaisi tuntua painaa jarru pohjaan ja testata toisen reaktio nopeutta...
Jätin kuitenkin sen tekemättä, sillä en raivostani huolimatta tunne tarvetta aiheuttaa fyysistä vahinkoa edes sille kaikken ärsyttävimmälle kanssa autoilijalle.

Myönnän kyllä kiroavani ja huutavani autossani hetkittäin  niin että paatuneinkin tukkimies punastuisi. Jostain syystä koen sen erittäin terapeuttisena...

Jos siis viereisellä kaistalla istuu valkoisessa autossa pieni punatukkainen nainen joka raivoaa, muista käyttää sitä vilkkua kaistaa vaihtaessasi, jottet päädy raivottaren raivon kohteiden listalle.

Palataan aiheeseen kunhan olen käynyt ajelulla..

Paha ihminen

Meillä jokaisella on niitä päiviä kun menneet valinnat ja ne vähemmän viisaat asiat joita elämässä on tullut tehtyä, palaavat takaisin ja iskevät lekalla naamaan. Henkilökohtaisesti olen saanut jälleen kerran tuntea että virheitä ei olisi saanut tehdä eikä sovinnaisesta kaavasta poiketa. 7 vuotta ei riitä vähentämään tekemäni vääryyden suuruutta ainakaan vastapuolen silmissä, vaan sillä on lupa loukata minua uudestaan ja uudestaan. Olen siis paha ihminen (juuri näillä sanoilla minua kuvailtiin) jolla ei ole oikeutta puolustautua, vaan minun on otettava vastaan ja siedettävä kaikki mistä minua syytetään. Samalla verukkeella minua voi myös syyttää siitä ettei omassa elämässä ole kaikki mennyt kuin Strömsöössä. Myös kaikki valheet muuttuvat tosiksi koska ne kerrotaan minusta.

Olen siis kaiken pahan alku ja juuri. Se äärimmäinen kaiken tuhoava voima joka aiheuttaa kaiketi myös kaikki maailman ongelmat maanjäristyksistä ilmastonlämpenemiseen.

Eilisen jälkeen yritin miettiä millainen mielikuva vastaisi sitä miltä minusta tuntui kotiin palatessa.
Kuvitellaanpa tilanne jossa joku repii sydämmesi rinnastasi paljain käsin, heittää sen maahan, polkee sen maan rakoon ja kippaa sen jälkeen kuorma-auto lastillisen lehmän sontaa päälle. Ja nauraa... Jostain syystä tällä kohtaa mieleeni tuli sellaisen sarjamurhaaja klovinin naama. Sellainen terävähampainen, äärimmäisen pahantahtoisen näköinen. Monesta halpis kauhuleffasta tuttu. Ja se hetki kun uhrille elokuvassa valkenee että nyt lähtee henki. Tuokin melikuva tosin pääsee hädintuskin edes lähelle todellista tunnetta.

Ajatuksena kuitenkin tässä jutussa on se, että meistä jokainen on tehnyt ja tulee tekemään asioita joista ei voi olla ylpeä jälkeenpäin. Asioita jotka olisi voinut hoitaa toisinkin... Siis jotenkin nätimmin.
Mutta kuinka kauan noilla asioilla on lupa loukata sinua? Missä menee raja, jonka jälkeen voit sanoa että nyt riittää, olen jo maksanut tarpeeksi?

 Milloin voi oikeasti sanoa ettei ole paha ihminen?

Pala viisautta?

Jostain syystä olen tuntenut vetoa filosofian sitaatteihin niin kauan kuin kykenen muistamaan. En kuitenkaan koskaan ole sen tarkemmin tutustunut filosofeihin sitaattien takana. Liekö sitten taustalla tarve löytää jokin tiedon murunen joka auttaisi ymmärtämään ihmiselämän tarkoitusta tai vain halu oppia niiden kautta jotakin.
En sen tarkemmin ole itselleni selvittänyt niiden vetovoimaa.
Se miten nuo sitaatit ymmärrämme ja millainen merkitys niillä on, riippuu täysin meistä itsetämme.

Pienet huolet puhuvat, suuret ovat mykkiä. ( Lucius Annaeus Seneca )

Niin ihanan lyhyt tapa sanoa, että valitamme usein suurimpaan ääneen niistä elämän pienistä epäkohdista joilla ei lopulta ole mitään merkitystä. Suuret ja raskaat asiat sen sijaan kätkemme, emmekä pidä niistä meteliä.
Tosin nykyään naamakirjaa ja muita seuratessa tuntuu että kaikki pitää kuuluttaa julkisesti, eikä mikään enää ole salaamisen arvoista.

Ainainen aikominen jättää asiat puolitiehen. ( Demokritos )

Näinhän se on. Itsekin kuulun siihen suureen joukkoon ihmisiä jotka aloittavat vaikka mitä ja innostuvat kovasti tekemästään, mutta menettävät mielenkiintonsa ennen kuin homma on tehty loppuun. Lopulta käsissä on kaikenlaisia keskeneräisiä projekteja joiden lopullisena kohtalona on painua jonnekkin kaapin perälle odottamaan loppuunsaattamista. Joskus mielessä on käynyt ajatus siitä, että mitä kaikkea olisinkaan saanut aikaiseksi kaikkien näiden vuosien aikana, jos minulla olisi enemmän itsekuria viedä aloittamani asiat loppuun asti... Tosin ehkä vielä ei kuitenkaan ole myöhäistä yrittää muuttaa asiaa.